Kriisiin löytyy tukea

Läheisen ihmisen vakava sairastuminen järkyttää koko perhettä. Tukea ja apua on kuitenkin saatavilla, jos omat voimat eivät riitä raskaan arjen keskellä.

Kun läheinen ihminen sairastuu, sivulla kulkevan myötäeläjän tunteet vaihtelevat järkytyksestä suruun, kiukusta ja epätoivosta pelkoon. Tunnevyöry tulee eittämättä.

”Kaikki tunteet, ajatukset ja ajoittaiset epätoivonkin hetket ovat täysin normaaleja. Suru on terve reaktio”, toteaa perheterapeutti Maarit Turpeinen.

Turpeinen työskentelee HYKS:n Syöpäkeskuksessa, jossa aikuisten syöpäpotilaiden hoidon osana tarjotaan myös psyykkistä tukea sekä sairastuneelle että hänen läheisilleen.

”Syöpäkeskuksessa hoidetaan potilasta ja tuetaan koko perhettä. En ole liki kymmenen vuoden aikana käynyt kahta samanlaista keskustelua: inhimilliset tunteet ovat yksilöllisiä, kukin kokee asioita tavallaan.”

Elämä kulki toisin

Turpeisen mukaan tunnetilojen etenemisessä ei ole mitään yhtenäistä kaavaa: joku menee järkytyksestä sokkiin, toinen voi näyttää rauhalliselta. Jos taustalla on aikaisempia elämää mullistaneita kokemuksia ja ihminen on niistä selvinnyt, hän pystyy suhtautumaan tyynemmin uuteen kriisiin.

”Luotettava, sisäinen elämä suojaa vastoinkäymisissä. Tällöin ihminen on tietoinen, että hän kykenee käsittelemään asiaa ja tarvittaessa hakemaan apua. Luottamus omavoimaisuuteen ja selviämiskykyyn tuo voimavaroja.”

Turpeinen korostaa, että omat tunteet ja mielen kiemurat tulee hyväksyä.

”Suru, kiukku, pelko, masennus, häpeä, väsymys, pettymys. Ihminen voi pettyä siihen, ettei elämä mennytkään niin kuin oli suunniteltu. Toimintakyky voi laskea – ihminen ei ole parhaimmillaan, mutta ei hänen tarvitsekaan.”

Koskenlaskua yhdessä

Syöpädiagnoosi tulee aina yllättäen, ja aina se järkyttää. Sekä potilas että läheiset joutuvat keskelle elämänsä suurinta kriisiä.

”Tommy Hellsten on sanonut, että on niitä, jotka laskevat koskea pitkin ja kastuvat, kolhivat päätään, mutta jatkavat silti laskua. Sitten on niitä, jotka kulkevat rannalla ja huutelevat ohjeita koskea laskeville”, siteeraa Turpeinen ja lisää: ”Tärkeintä on kuitenkin kuunnella itseään.”

Perheterapeutti kannustaa läheistä olemaan sairastuneen rinnalla, sillä jokainen tarvitsee kannattelevia suhteita. Sairaus koetaan yhdessä.

”Me ihmiset olemme laumaeläimiä, tarvitsemme toisiamme. Hätätilanteessa eläimet juoksevat pakoon, mutta ihmiset hakevat turvaa toisen luota. Turvallisuus perustuu luottamukseen. Tietoisuus läheisen ihmisen tuesta rauhoittaa ja kannustaa jaksamaan.”

Puhumista ei saa lopettaa, tunteitakaan ei ole syytä välttää. Turpeinen kertoo esimerkin miehestä, joka lähtee hakemaan halkoja, ja nainen katsoo ikkunasta, kuinka mies itkee halkopinolla.

”Olisi hienoa, jos voisi itkeä yhdessä. Hyvässä parisuhteessa pystyy jakamaan vaikeitakin tunteita.”

Lapsella oikeus olla mukana

Jos jompikumpi vanhemmista sairastuu vakavasti, Turpeinen kehottaa puolisoita ensin keskustelemaan keskenään ja vasta sitten kertomaan lapsille.

”Ahdistuksen hetkellä aikuisen pitää ensin itse sulatella asioita. On hyvä miettiä, mitä ja miksi kertoo lapsille. Lapsi tarvitsee lempeyttä, mutta hänellä on myös oikeus olla mukana koko perhettä koskevissa asioissa.”

Lapselle voi selittää, miksi isä ei käy töissä tai miksi äidin tukka lähtee. Jos kaikki kysymyksiin ei löydy vastausta, voi myös sanoa ettei tiedä.

”Lapsen turvallisuuden tunne ei järky, kun aikuinen kertoo, että ei ole hätää, meille tulee vain nyt erilainen kevät. Vanhemman rauhallisuus vaikuttaa lapseen.”

Jos vanhempi on Turpeisen vastaanotolla todennut, etteivät perheen teinit näytä edes surevan, terapeutin vastaus on yksiselitteinen: hyvä niin. Normaali elämä suojaa lasta ja nuorta, hän voi keskittyä kouluun, harrastuksiin ja kavereihinsa, hän saa olla itsekeskeinenkin.

”Lapsi tarvitsee turvaa ja eräänlaista uskoa siihen, että paha on hallittavissa. Lassi ja Leevi -sarjakuvassa kaksikko löytää haavoittuneen eläimen ja tiikeri kehottaa poikaa hakemaan äidin avuksi, sillä Leevin mukaan äidiksi ei pääse, ellei tiedä, miten hoidetaan. Lapsi luottaa vanhempiinsa: heillä on se elämänviisaus, jota lapsi tarvitsee.”

Yksityisyyttä kunnioitettava

Turpeinen korostaa, ettei syövässä ole mitään salattavaa tai piiloteltavaa. On kuitenkin läheisen itsensä päätettävissä, kenelle hän kertoo omaisensa sairastumisesta.

”Jos ulkopuolisten mukaan ottaminen tuntuu luontaiselta, voi olla avoin ulospäin. Toiset taas pitävät sairastumista niin henkilökohtaisena asiana, etteivät halua kertoa siitä kenellekään. Sairauden varjon alla on oltava luottamusta ja yksityisyyttä on kunnioitettava. Syöpä-sana ei tee yksityiselämästä julkista.”

Jos läheinen tuntee, että ympäristön reaktiot kuormittavat liiaksi, voi olla vaiti ja valita ne luottoihmiset, joiden kanssa haluaa jakaa ajatuksiaan. On tärkeää suojella itseään, sillä ihminen on raskaan tilanteen vuoksi haavoittuvaisempi.

”On tapauksia, joissa ulkopuoliset ovat jakaneet väärää tietoa lapsille. Silloin siitä aiheutuu vain vahinkoa kaikille.”

Koska lääkkeet ovat iso osa hoitoa, Turpeinen näkee, että apteekissa hyvä neuvonta ja tiedon jakaminen on keskiössä. Sairausasiat ovat kuitenkin niin intiimejä, ettei liikaan empatiaan ole aihetta. Itkevältä asiakkaalta voi kysyä tämän jaksamisesta, inhimillisyys on aina paikallaan.

”Yksityisyyden kunnioitus pätee tässäkin tapauksessa. Kun asiakas saa neuvontaa lääkkeiden käytöstä ja esimerkiksi maksukatosta, se jo helpottaa arkea, jossa on paljon muistettavaa.”

Nojautua hetkeksi

Turpeisen mukaan on kuitenkin hyvä, että sairauden kulussa on mukana ainakin yksi perheen ulkopuolinen henkilö. Muuten piiri jää liian pieneksi ja murhe liian suureksi.

”Riittää, kun ulkopuolinen kysyy avun ja tuen tarvetta. Sairastuneen läheinen voi itse päättää, keneen nojautuu. Vaikka hän pitäisi itse itseään pystyssä, hengähtäminen on usein tarpeen. Ystävällä voi olla myös piristäjän rooli: käydään kahvilla ja puhutaan mukavista asioista.”

Suomalainen yhteiskunta kestää Turpeisen mukaan surua huonosti. Kun ei osata suhtautua, vetäydytään, vaikka pitäisi kysyä ja ennen kaikkea kuunnella.

”Valitettavan yleistä on, että luonnollinen sureminen määritellään psykiatriseksi ongelmaksi. Kykyä surra ei pitäisi sekoittaa masennukseen.”

Jotkut hyötyvät myös vertaistuesta. Se lievittää ulkopuolisuuden tunnetta, kun ei olekaan yksin. Samalla saa arvokasta kokemustietoa siitä, miten muut ovat samassa tilanteessa selvinneet.

Turpeinen toivoisi, että sairastuneen läheinen jaksaisi uskoa parempiin aikoihin.

”Sairaudesta ei saisi tulla elämän pääjuoni, on oltava myös vastapainoa. Toivon kipinä auttaa sekä potilasta että läheistä.”